Titta Koivukoski on uskonnon opettaja ja yksi Sanoma Pron Aarre-sarjan tekijöistä. Kysyimme häneltä, miten uskonnon opetusta toteutetaan monikulttuurisessa Suomessa.
Uudessa opetussuunnitelmassa perusopetuksen uskonnon opetus on jaettu kolmeen eri sisältöosioon: suhde omaan uskontoon, uskontojen maailma ja hyvä elämä. Kirkkotiedon ja Raamatun osuus opetuksessa on vähentynyt, ja uutena sisältönä vuosiluokille 3–6 on tullut nykypäivän juutalaisuus. Opetuksessa myös korostetaan juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin merkitystä eurooppalaiselle kulttuurille.
Uskonnon opetusta voi myös yhdistää
Katsomusaineiden eli uskonnon ja elämänkatsomustiedon sisällöistä osa on yhteisiä, joten aineiden opetusta voi myös järjestää osittain yhdessä. Yhteisiä sisältöjä ovat esimerkiksi etiikka, tunteet ja suomalainen kulttuuriperintö.
– Uuteen opetussuunnitelmaan sisältyvää suhde omaan uskontoon -osiota ei voi yhdistää yhteiseksi oppiaineeksi kaikkien uskontokuntien välillä, mutta kahden muun osion sisältöjä sen sijaan on mahdollista opettaa osittain yhteisesti, Koivukoski kertoo.
Opetusryhmien yhdistämisessä on se hyöty, että se antaa oppilaille mahdollisuuden keskustella ohjatusti uskonnollisista kysymyksistä myös eri uskontoihin kuuluvien kanssa. Kun ryhmässä on eri katsomusaineiden oppilaita, on todennäköistä, että erilaisia mielipiteitäkin on enemmän.
Opetuksen varsinainen toteutus jää koulujen itsensä ratkaistavaksi, ja eri kouluissa toimitaan eri tavoin.
– On tärkeää, että opetuksen yhdistäminen ei tapahdu ainoastaan rahan säästämiseksi. Muutoksen pitää tapahtua pedagogisin perustein, Koivukoski toteaa.
Yhdistetty ryhmä vaatii opettajalta tarkkuutta
Käytännössä luterilaiseen uskonnon opetukseen osallistuu usein muiden uskontokuntien edustajia. Opetukseen saa vanhempien päätöksellä osallistua kuka tahansa, joten opettaja ei voi aina tietää, mihin uskontokuntaan oppilaat kuuluvat. Kunnalla ei myöskään ole velvoitetta järjestää alle kolmen oppilaan katsomusaineiden ryhmiä, jolloin oppilaat osallistuvat usein evankelisluterilaiseen uskonnon opetukseen.
Yhdistetyssä opetuksessa on hyvä muistaa, että jokin uskontokunta on usein opetusryhmässä vähemmistönä, ja riskinä on, että vähemmistöön kuuluvat oppilaat joutuvat oman uskontokuntansa esittelijöiksi tai puolestapuhujiksi. Sillä, mihin uskontokuntaan oppilaat kuuluvat, ei tulisi ylipäätään olla merkitystä opetuksessa. Opettajalta tämä vaatii erityistä tarkkaavaisuutta ja huomiota.
Oppimateriaalit muutoksessa mukana
Suomessa uskonnon opetus ei ole ollut enää vuosikausiin tunnustuksellista. Aarre-oppimateriaalisarjassa on perehdytty eri uskontokuntiin neutraalisti, kantaa ottamatta. Kukin uskonto- ja kirkkokunta esitellään kirjoissa niiden omista lähtökohdista, jolloin sillä, opetetaanko ainetta yhdessä vai erikseen, ei oikeastaan ole merkitystä.
Opetuksessa ja oppimateriaaleissa ei opeteta uskomaan. Oppimateriaali on pikemminkin yleissivistävää, ja uskontojen rinnalle nostetaan myös uskonnottomuus. Keskustelu, kriittinen ajattelu sekä pohdiskelu ovat tärkeässä asemassa. Aarre-oppimateriaalisarjan suunnittelussa on lähdetty siitä, että eettisten osuuksien tulee soveltua kaikille alakoulun oppilaille katsomusaineesta riippumatta.
Koivukoski toivoo, että uuden opetussuunnitelman myötä myös suurelle yleisölle avautuisi uskonnon opetuksen luonne:
– Uskonnon opetuksessa ei tarjota valmiita vastauksia vaan oppilaita opetetaan ajattelemaan omilla aivoillaan. Heille tarjotaan erilaisia näkemyksiä ja vaihtoehtoja. Niistä jokainen voi löytää oman tiensä – tai olla löytämättä.
