Elinikäisen oppimisen tavoitteella tarkoitetaan sitä, että into ja taito oppia ja kehittää itseään säilyisi ja kasvaisi koko elämän ajan.
Seurailen aurinkoisena päivänä yläkouluikäisen pojan touhuja skeittirampilla. Hän on yrittänyt samaa temppua jo useita kertoja. Välillä hän epäonnistuu, mutta jatkaa sitkeästi harjoittelua. Silloin tällöin hän kupsahtaa kumoon, mutta hieroo vain vähän polviaan, huokaisee ja jatkaa taas. Hän haluaa oppia! Hänellä on niin kova halu kehittyä, että hän ei ole valmis antamaan periksi. Hänellä on tavoite ja korkea motivaatio oppimiseen, vaikka juuri viime viikolla hän huokaisi: ”Onneks kohta alkaa kesäloma, ni ei tarvi pitkään aikaan opiskella mitään!”
Edellä kuvailtu tilannehan on oikeastaan juuri sitä, mitä perusopetuksessakin tavoitellaan: motivoitunutta oppimista ja aktiivista itsensä kehittämistä, joka ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Kunpa koulussakin päästäisi mahdollisimman monen kohdalla tilanteeseen, jossa oppiminen ei olisi pakko, vaan motivaatio syntyisi sisältäpäin, oman kiinnostuksen heräämisestä.
Oppimista tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Kasvaessaan ihminen saa kokemustensa avulla tietoa siitä, miten hän itse oppii parhaiten ja mikä häntä motivoi. Jotta voi oppia uutta, on kehitettävä itsessään myös kärsivällisyyden, pitkäjänteisyyden, keskittymisen ja ajattelun taitoja. Lisäksi sosiaaliset taidot ovat olennaisia oppimisen kannalta, koska usein oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Koulussakin pyritään vahvistamaan juuri niitä taitoja, joiden avulla oppimisesta on mahdollista tulla jatkuvaa eikä vain koulussa tapahtuvaa.
Kukaan ei ole liian vanha oppimaan
Muistelen tilannetta, jossa neuvoin yli 70-vuotiaalle rouvalle, kuinka tabletilla liitetään sähköpostiin valokuva. Voi sitä onnistumisen riemua, kun hän osasi lähettää kuvan, ja sai vielä vastauksenkin viestiinsä. Ei tunnu meidän nuorempien mielestä vaativalta, mutta hänelle se oli täysin uusi taito. Myös tämä tuo mieleen yhden perusopetuksen tavoitteista: Että jokainen saa oppia uutta omalla tasollaan ja omassa tahdissaan. Ja kokea tietysti aitoa innostusta edistymisestään!
Palaan ajatuksissani vielä skeittirampille ja pohdin oppimisen suhdetta opettamiseen. Jonkin ajan kuluttua rampille saapui muitakin nuoria – vapaaehtoisesti. He harjoittelivat yhdessä, neuvoivat toisiaan, antoivat palautetta ja kannustivat. He olivat toistensa vertaisopettajia. Hieman nuoremmat kesälomalaiset tekivät samaa läheisellä trampoliinilla harjoitellessaan voltteja. Heidän mukanaan oli kuitenkin aikuinen, joka katsoi, että harjoittelu on turvallista ja ohjasi tarvittaessa. Näinhän se menee kouluelämässäkin. On asioita, joiden oppimiseen tarvitaan opettajaa tai ohjaajaa, sekä asioita, joita voi oppia itsenäisesti. Tärkeintä on motivaatio eli halu oppia!
Mielestäni ideaalitilanteessa vapaa-ajan oppiminen ja kouluoppiminen yhdistyisi jatkuvaksi oppimiseksi. Taitoja ei arvotettaisi sen mukaan, ovatko ne koulussa opetettavia sisältöjä vai osaamista jollain muulla elämänalueella. Perusopetuksessa pidetään kyllä huolta opittavien taitojen monipuolisuudesta, mutta motivaation herättämiseen ja ylläpitämiseen voisi hakea enemmän malleja vapaa-ajalta, jossa ei monesti kiinnitetä edes huomiota oppimiseen, vaan sitä tapahtuu kuin itsestään mielenkiintoisen tekemisen äärellä. Kouluun mennään sen sijaan oppimista varten ja se muuttuu joidenkin mielestä väkinäiseksi ja arjesta irralliseksi. Näin ei tarvitse olla.
Yritetäänhän jälleen ensi syksynä herättää mahdollisimman monessa oppilaassa se sama into, joka löytyi skeittaripojalta sekä uuden iPadinsä kanssa harjoittelevalta eläkeläisrouvalta. Oppimiselle ei ole ikärajaa, joten muutetaan yhdessä oppivelvollisuuden käsite elinikäisen oppimisen oikeudeksi!
Mutta ennen sitä levätään ja opitaan kaikenlaisia kesäjuttuja!
